Minulla on sellainen nolo ominaisuus – ehkä montakin, mutta yhdestä ajattelin nyt avautua. Tai ei se kaikkien mielestä ole noloa – joidenkin mielestä se voi olla hyvä ominaisuus. Saatan nimittäin herkistyä musiikkia kuullessani ihan niin, että alan itkeä. En ole osannut jäljitellä tarkalleen, mikä siinä herkistävässä musiikissa oikein herkistää, mutta ainakin jotkin korkealla kulkevat sävelkulut joissakin melodioissa tai “rytmiset epärytmit” saattavat olla sellaisia. Esimerkiksi Sylvian joululaulun säkeistöjen loppusäkeen korkea kohta saattaa tirahdututtaa kyynelen.
Oikeastaan paljon nolompaa vaikuttaa nykyisin olevan joulun perimmäisestä syystä puhuminen. Yleisesti ollaan varmaan samaa mieltä siitä, että joulun varsinainen tarkoitus ei ole lahjoissa, vaikka niihin käytetäänkin paljon aikaa ja rahaa. Puhutaan, että se varsinainen tarkoitus on olla läheisten kanssa, nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta tms. Hyviä asioitahan nuo ovat, mutta ehkä enemmän joulun seurausta kuin itse syy sen viettämiselle.
Joulu on sen muistamista ja merkki, että Jumala syntyi ihmiseksi. Ja että se olisi mahdollista, täytyy uskoa, että Maria, Jeesuksen äiti, tuli raskaaksi ilman miestä tai tästä lähteneitä siittiöitä. Sen uskominen voi olla noloa – tai sitten se on suuri voiman lähde kaikkeen elämässä. Uskomme mukaan se kuului Jumalan suunnitelmaan jo ennen kaiken alkua. Jumala halusi tehdä oman kuvansa ja teki häntä varten koko maailmankaikkeuden kaikkine ulottuvuuksineen. Sitten hän loi ihmisen, eikä meidän nyt tarvitse pohtia, miten hän sen teki. Jumala tiesi, että joskus hänen tarvitsee tulla kuvansa kaltaiseksi, että kuvat pääsisivät yhteyteen hänen kanssaan. Hän tiesi, että se olisi ihmisille parasta, ja koska hän rakasti luomuksiaan, hän oli valmis syntymään ihmiseksi.
Mikä tuosta uskomisesta sitten tekee niin noloa, ettei siitä juurikaan kuule puhuttavan kirkkojen ulkopuolella? Ehkä sen mahdottomuus inhimillisesti, koska kaikkihan pitäisi pystyä selittämään järjellä – mutta jumalallista sen oikeasti pitääkin olla. Tai ehkä se, että ihmisille on muodostunut sellainen käsitys neitseelliseen syntymään uskovista, että heidän kaltaisiaan ei haluta olla. Eli ehkä noloa ei lopulta olekaan, että uskotaan Jeesuksen jumalallisuuteen, vaan että meitä nolottaa kuulua siihen joukkoon, joka julistautuu Jeesuksen seuraajiksi.
Tosiasia lienee, että Jeesuksen seuraajia on monenlaisia niin kuin on niitäkin, jotka eivät usko Jeesukseen. Ja se moninaisuus saa sitten uusia muotoja niissä, jotka lähtevät Jeesusta seuraamaan. Ei kai se sen kummempaa ole, joten mitä noloa siinä sitten lopulta on? Kai se menee silleen, että jos oikeasti uskoo kaikkivaltiaaseen Jumalaan, ei ole mitään ongelmaa uskoa myös ihmesyntymään. Ja sehän ei ole kiinni meidän uskostamme. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut, uskommepa sitä tai emme.
Niin että jos joskus itkettää musiikin tahdissa, ei ole kovin iso nolous verrattuna siihen, ettei myönnä uskovansa, mitä uskoo.
