Meillä ihmisillä yksi suuri haaste on oppia hyväksymään todellisuus sellaisena kuin se on – eikä yrittää nähdä sitä sellaisena kuin sen toivoisimme olevan. Jos emme ole tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseemme, joko haikailemme menneitä tai tavoittelemme tulevaa; kumpikin vaihtoehto estää meitä elämästä tässä hetkessä, joka on Jumalan lahja meille.
Silloin tällöin kuulen jonkun lähimmäiseni ihmettelevän oman olemassaolonsa tarkoitusta. Selvästikään vastaukseni ei aina ole ollut tyydyttävä, kun olen yrittänyt pukea sanoiksi ajatusta, että elämä on Jumalan lahja. Jumala on halunnut hänet niin kuin sinut ja minutkin tänne maan päälle, ja siksi hän antoi meidän siitä äitimme kohdussa. Olen sitten saattanut kuulla jopa huutoa siitä, että miksi Jumala haluaa kiduttaa! Tuntuu tosi pahalta, että jollakin on sellainen kokemus elämästä. Jos elämä ei ole ollut mielekästä, on vaikea uskoa tulevaisuudenkaan tuovan mitään hyvää. Ja onhan noissa tilanteissa tosi vaikea yrittää vakuuttaa, että “kyllä Jumala juuri nyt haluaa antaa sinulle yltäkylläisen, elämältä maistuvan elämän”. Miksi hän ei sitten anna?
Seuraavalla kerralla elämän tarkoitusta pohtiessani lähimmäiseni kanssa aion tarkastella asiaa näkökulmasta, että elämän tarkoitus on sen tarkoituksen etsiminen – ja löytäminen. Yhtäältä etsiminenkin voi olla antoisaa, mutta jos ei ole toivoa löytämisestä, etsiminen saattaa alkaa kyllästyttää jossakin vaiheessa. Jokaisella kuitenkin on toivoa, koska niin monet ovat jo löytäneet. Kenelläkään ei ole mitään syytä olettaa, että olisi itse niin erikoinen, että ei voisi löytää. Tai muka jollakin tavalla huonompi kuin muut, ja siksi ei voisi löytää.
Mitä sitten on löydetty – sen etsimisen ilon lisäksi? Millaisia vastauksia, että tämä nykyinen todellisuus olisi sitä, mihin voisimme olla tyytyväisiä? Hyviä vastauksia on varmaan miljardeja. On omaisuutta, harrastuksia, töitä, vapautta, uskontoja, filosofioita jne., mutta mielekkyyttä niiden kanssa koetaan vasta, kun ollaan tekemisissä lähimmäisten kanssa joko välittömästi tai välillisesti. Kun löytyvät ne muutamat tai useammatkin lähimmäiset, jotka antavat itselle arvostusta ja merkitystä sekä osoittavat välittämistä eli siis rakkautta, elämä alkaa tuntua siltä kuin miksi se on tarkoitettu.
Tälle nykyiselle maailmanajalle kristillisillä seurakunnilla on valtavat mahdollisuudet toteuttaa Jumalan meille antamaa tehtävää. Jumalan evankeliumihan on sitä, että jokaiselle tarjotaan mahdollisuutta päästä yhteyteen Jumalan kanssa, mikä on mahdollista, koska Jeesus kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan poisti kaikki esteet sen toteutumiseksi. Mutta silti meillä ihmisillä on merkittävä osa: emme jaksa uskoa hyvän Jumalan meitä rakastavan, elleivät sitä vakuuttavat uskovat lähimmäisemme osoita meille välittämistä. Totuus siis lienee, että mistä saamme vastaavan kokemuksen, sen uskomusjärjestelmän omaksumme. Vaikka toivoisimme, että se olisi toisinpäin. Mutta tokihan voimme vaikuttaa siihen, mitä lähimmäisemme kokevat – vai mitä?
